Pallontallaajat.net
Valikko

21 PÄIVÄÄ MAROKOSSA

joulukuu 9, 2018

Syyskuussa ostin lennot Agadiriin ja sieltä takaisin aikavälille 29. joulukuuta – 19. tammikuuta. Matkustamme yhdessä Sonjan kanssa, joka saapuu Marokkoon puolitoista viikkoa aikaisemmin kuin minä, koska itse en halunnut jäädä paitsi joulusta kotikotona. Agadiriin en aio kuitenkaan jäädä vaan lähden suoraan lennon laskeuduttua ( uhka vai mahdollisuus) kohti Essaouiraa, jossa vietämme uudenvuoden, ja josta jatkamme matkaa 1.1 kohti Marrakeshiä.

Reissun kaikista odotetuin osa kuitenkin tapahtuu vasta tämän jälkeen, kun menemme rannikolle Tamraghtin kylään viettämään viikon surffi- & joogaleirille. Joogaa itse harrastan lähes päivittäin kotona, mutta surffausta en ole vielä koskaan kokeillut joten sen suhteen olen todella innoissani!

Kyseisestä paikasta, eli Lunar Surf Housesta varasimme siis viikon paketin, johon kuuluu surffi- ja joogatuntien lisäksi muunmuassa myös ruokailut ja majoitus dormissa. Alunperin viikon oli tarkoitus sijoittua heti reissun alkuun, mutta pulju oli täyteen buukattu joten nyt se on hieman epäkäytännöllisesti keskellä matkaa, eli pientä ramppausta on mitä luultavammin luvassa, mutta sille ei nyt voi mitään. Ihana kuitenkin päästä kerrankin niin sanotusti täyshoitolaan, sillä budjettimatkailua harrastaneena en ole koskaan tällaisessa ollut!

Täyshoitolaan jälkeen palaamme kuitenkin entistä köyhempinä budjettimatkailun pariin ja lähdemme kiertämään sisämaahan päin tarkoituksenamme käydä ainakin Ouzarazatessa, Ait Benhaddaoussa ja Erg Chebissä sekä niiden lähialueilla tai minne sitten ikinä päädymmekään. Plus vielä toinen asia mitä odotan innolla: aavikko.

Marokkoa odottaessa!

 

MITÄ SITTEN KÄVI?

joulukuu 6, 2018

Kuten sanottu, toukokuussa irtisanoin silloisen asuntoni ja lähdin hieman ennen kesäkuuta matkailemaan Eurooppaan. Reittini kulki alkaen Puolan Gdanskista Slovakiaan, Unkariin, Romaniaan, Serbiaan, Bosnia ja Hertsegovinaan, Kroatiaan, Sloveniaan, Itävallan läpi Saksan Muncheniin ja Berliinin, sieltä Tanskan Roskildeen ja viimeisenä Tukholmaan. Matkani taitoin busseilla, junilla, kimppakyydeillä, liftaamalla sekä kahdella lautalla ja yhdellä laivalla joka saapui Turkuun, jonne matkani päättyi 17. heinäkuuta. Tämän jälkeen olen ujuttanut arjen sekaan myös reissut syksyiseen Lappiin, Tallinnaan sekä Barcelonaan.

Matkojen aikana ehdin muunmuassa: rakastua liftaamiseen sekä Roskilde-festariin, kokea kuolemanpelkoa rankkasateessa kiivetessäni alas Slovakian Tatra-vuorilta jolloin myös kamerani kastui, meni rikki, enkä ole vieläkään saanut sitä korjautetuksi, vielä tähän liittyen: ottaa käyttöön iskän vanhan filmikameran! Maistaa ensimmäiset Palinkani Romaniassa sekä paahtaa vaahtokarkkeja ja nauttia nuotion lämmöstä Munchenissa “leirimajoitus”-hostellissa jossa yövyttiin jättimäisissä teltoissa. Minuuttia vaille juosta ulos määränpäässä olevasta bussista joka oli lähtemässä tiesminne ja hämmentää bussikuskia puhumalla siansaksaksi rinkasta joka pitäisi saada ulos. Tällöin sain myös triplashotin espressoa latteen tuplan sijaan kahvilassa räjähtäneen olemukseni vuoksi. Viimeiseksi vielä, unohtaa joka kerta rajaa ylittäessä että mukana pitää olla: käteistä, passi ulottuvilla sekä evästä ja juotavaa.

Seuraavan matkan osalta vielä sen verran että lähitulevaisuudessa häämöttääkin jo lento Marokkoon jossa vietän kolme viikkoa Sonjan kanssa!

EPÄONNI MATKASSA

maaliskuu 14, 2018

Aasian matkalla epäonni tuntui seuraavan maasta toiseen jatkuvalla syötöllä, eikä reissussa tainnut olla yhtään kohdetta jossa asiat olisivat menneet täysin putkeen. Huumorintajua suosittelen siis varaamaan matkaan, ainakin jos sattuu olemaan yhtä taitava kuin minä ja reissutoverini Annika, eikä mistään huolimatta opi läksyjään sitten millään. Vitutuksen tunteeseen suosittelen myös verensokeria nostattavia syötäviä, joiden avulla paha mieli katoaa astetta helpommin.

Ensimmäinen huonon onnen potkaisu tapahtui heti Singaporessa pari tuntia lennon laskeutumisen jälkeen, kun rikoin puhelimeni. Budjettiin tuli sadankahdenkymmenen euron miinus kun piti käydä ostamassa uusi tilalle. Olin jo lähes valmis lähtemään kotiin tässä vaiheessa kun viimeisestä ruokailustakin oli useampi tunti. Sanoisin että matkaseuran kanssa vaikeudet on kyllä helpompi kohdata kuin yksin, ilman puhelinta suunnistus sellaista ostamaan uudessa kaupungissa on kieltämättä kokemus, varsinkin kun luurikaupassa tajuaa että rahaakin siihen puhelimeen aikalailla tarvisi. Sentään puhelimet eivät ole yhtä kalliita kuin koto-Suomessa ja iPhone vitonen kämmenessä jatkoin loppumatkan.

Pienimmät vahingot olivat lukuiset bussien myöhästymiset ja odottelut sekä majapaikkojen peruuntumiset tai täynnä olevat hostellit. Pari kertaa olin liian aikaisin paikanpäällä, jolloin piti lähteä metsästämään uutta majoitusta, mutta tilanteet kääntyivät monesti päälaelleen kun uusi majoitus olikin paljon mielekkäämpi ja tapahtumarikkaampi kuin mitä toinen paikka luultavasti olisi ollut. Myös epämiellyttävät majoituspaikat ja kaikenlaiset öttiäiset tekivät oman osansa. Kerran ostimme myös liput muualle kuin minne bussi meidät vei. Tuktukitkin kuljettivat välillä vääriin paikkoihin ja alkoivat taistelemaan sovituista maksuista.

Yksi mieleenpainuvimmista jutuista oli kuitenkin Vietnamin rajan ylitys, joka on luultavasti tähän astisista matkakokemuksista kauhein. Tapahtumasarja alkoi siitä kun bussi oli kuuden aikaan aamulla rajalta puoli kilometriä poispäin ja jouduimme ramppaamaan tämän välin pari kertaa epäselvyyksien takia. ( Hox: olimme tässä vaiheessa istuneet bussissa noin 20 tuntia.) Kun pääsimme rajalle, joku nainen otti henkilöllisyytemme Laosin puolella ylös ja kaikki vaikutti olevan ok.

Vietnamin puolella vaikeudet alkoivat siitä, kun viisumissa oleva sukunimeni ä-kirjain oli kirjoitettu muotoon “ae” ( eri tavalla kuin passissa siis), jota selviteltiin suunnilleen vartti ja kolme viranomaista ihmettelivät tätä vuorotellen ennenkuin antoivat hyväksyntänsä. Toinen ongelma oli se, ettei meillä ollut rahaa rajan läpi pääsyä varten, jolloin viranomaisten piti kuskata meidät lähimmälle nostoautomaatille moottoripyörillä, jolle kaikki naureskelivat paikanpäällä. Kaksi valkoista tyttöä rankkasateessa ravaamassa eestaas rajavartioiden kyydissä. Tässä vaiheessa alettiin miettiä jo ettei tää voi olla totta. Annikalta puuttui myös passikuva, jolloin yksi kaivoi puhelimensa esiin ja nappaisi hänestä kuvan, sekä kommentoi laittavansa sen omaksi taustakuvakseen. Tämä näytti kelpaavan.

Kun viisumit ja raha-asiat olivat kuitenkin kunnossa, alkoi jo näyttää että olemme voiton puolella. Kuitenkin viimeisen kerran kun mentiin tarkistuttamaan passeja, ei Annikan passia uskottu hänen omakseen ja seuraava vartti jäljenneltiin hänen nimikirjoitustaan ja vertailtiin naamaa sekä passikuvaa useampaan otteeseen. Kun rajan läpi kuitenkin lopulta päästiin, oltiin siellä jo vietetty noin puolitoista tuntia. Sitten oli vielä yksi ongelma: missä bussi? Kaikki muut kyytiläiset olivat läpäisseet rajan paikallisina vartissa, eli pelko oli suuri että bussi ja kamppeet olivat jo kaukana poissa lähellä Hoi Ania. Bussi löydettiin parinkymmenen minuutin pyörimisen jälkeen läheiseltä bensa-asemalta jossa kuski päätti vielä vesisuihkulla huuhdella kuraiset jalkamme ja päästiin vihdoin jatkamaan matkaa. Helpotus oli suuri kun saavuimme Hoi Aniin ( jossa piti vielä pari kilsaa kylläkin kävellä hostellille rinkkojen kanssa 25 tunnin bussijupakan jälkeen).

Vietnamista Kambodzaan pääsy oli myös oma operaationsa, kun taistelimme majatalon pitäjän kanssa tunnin vääristä vaihtorahoista ja nostoautomaatit eivät toimineet missään, eli toistimme virheen jota vannoimme ettemme enää tee: emme tuoneet tarvittavia rahoja rajalle. Sitten paloimme vielä veneen kannella järkyttävään kuntoon kun nukahdimme sinne, emmekä voineet astua pariin päivään ulos. Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu mutta ainakin jää hyviä tarinoita kerrottavaksi, eikö niin? Onko teillä ollut matkassa epäonnea, kertokaa jos tarinoita löytyy, näitä on aina hauska kuulla!

Team Epäonnellakin oli kuitenkin hetkensä & hyvääkin onnea löytyi kyllä aikalailla tasapainoisesti epäonnistumisien keskellä!